Monet meistä on kohdannut jollain matkallaan kulkukoiria. Ensiajatus kohtaamisesta saattaa olla että näillä onnekkaillahan on hyvät oltavat kun ne saavat vapaina vaeltaa pitkin maita ja mantuja ja jos eksyvät kaupunkeihin niin niille riittää vielä ruokaa syötäväksi roskiksista. Vapauden ihannointi on niin juurtunut meidän länsimaisiin mieliimme että projisoimme vapauden illuusion näihin eläimiin, jotka eivät osaa edes muodostaa vapauden käsitystä mielessään. Olisipa kiva olla koira ja vaeltaa vapaasi missä lystää matkailija miettiin tyytyväisenä.
Jos sitten viipyy samassa lomapaikassa vähän pidempää saattaa olla että joku näistä vapauden sankareista hakeutuu seuraan ja mikäs sen mukavampaa kun kaveri joka seuraa mukana tässä oudossa maassa ikäänkuin oppaana. Kun koira tiiviisti seuraa eikä lähde pois saatta matkailija miettiä että sillä täytyy olla joko nälkä tai jano. Tälle kulkureitten sankarille pitää ehdottomasti käydä ostamassa jotain syötävää, ajattelee hän. Sitten mieleen hiipii epäilys että onkohan se sittenkään hyvä ajatus, koska jos nyt annan ruokaa se ei ainakaan lähde pois ja seuraa joka paikkaan. Ja niin koira saa mennä tiehensä.
Seuraaviin kohtaaminsa kulkukoiriin matkailija suhtautuu jo kuin ne kuuluisivat katukuvaan tässä ympäristössä ja ohittaa koirat sen kummempia enää ajattelematta.
Jotkut ehkä huomaavat että osa koirista on ylillaihoja tai muistaa että niissähän saattaa olla kirppuja, joten parempi etten ole liian läheisissä tekemisissä ettei tule suunnittelemattomia tuliaisia kotiin.
Miksi meidän ihmisten sitten pitäisi välittää näistä katujen kulkijoista ?
Maailman terveysalan organisaatiot sanovat, että siksi että nämä koirat ovat uhka meidän ihmisten terveydelle. Ne levittävät tappavaa vesikauhua ja muita ihmiin tarttuvia vaarallisia tauteja. Kulkoirista pitää päästä eroon hinnalla millä hyvänsä ja nopeasti.
Eläinsuojelijat sanovat, että koirat eivät voi hyvin kaduilla vapaana kulkiessaan vaan ovat usein sairaita ja aliravittuja. Kulkukoiria pitää hoitaa eikä jättää oman onnensa nojaan.
Ensimmäiset eläinsuojelijat heräsivät kulkukoirien hätään jo 70-luvulla ja alkoivat perustaa moneen Euroopan maahan eläinsuojia, joissa eläimet hoidettiin terveeksi. Yksityisten eläinsuojelijoiden perustamissa eläinsuojissa koiria ei enää lopetettu kuten kunnallisilla tarhoilla vaan niiden annettiin elää tarhassa ajatellen että kulkureiden ei enää tarvi kärsiä nälkää. Nämä eläinsuojelijat eivät kuitenkaan ymmärtäneet että koirat eivät elä pelkästä ruuasta, vaan että ne tarvitsevat turvallisuutta ja rauhaa siinä missä me ihmisetkin. Koiratarhojen kolkoissa pienissä häkeissä monet stressaantuivat pahasti.
Koiratarhojen perustajilla oli hyvä aikomus, mutta lopputulos koirien kannalta on huono ja epähumaani. Vasta 90-luvulla koiratarhoissa ymmärrettiin että koirat voivat saada turvallisuutta ja voivat elää terveinä vain ihmisten seurassa, kuten ne olivat vuosituhansia tehneet. Alkoi koirien adoptiotoiminta.
Maailman terveysalan organisaatiot sanoivat että tämähän on aivan älytöntä siis että näitä likaisia ja sairaita kulkukoiria tieten tahtoen viedään ihmisten lähelle ja vielä perheisiin joissa on lapsia. Aivan hullua touhua. Ja samaan hengenvetoon he sanoivat että koirat pitää lopettaa tarhoilla etteivät ne pääse meidän koteihin levittämään tauteja.
Tämä on nykypäivää. Edelleen kulkukoirakannoista yritetään päästä EU:n alueella eroon niitä massatappamalla. Muutama päivä sitten tuli julki EU:n lakialoite, jossa salllittaisiin kulkukoirien tappaminen kaasuttamalla ja sähköiskuilla. Näinähän edelleen tapahtuu monessa Euroopan maassa, mutta että se pitäisi oikein erikseen lailla sallia. Kovin on vaikea ymmärtää tälläisiä natsiajatuksia, varsinkin kun jokainen maa tietää varsin hyvin että kulkukoiraongelmaa ei ratkaista koiria tappamalla. Tappaminen vähentää kantaa vain väliaikaisesti ei pysyvästi. WSPA ja monet muut eläinsuojelujärjestöt sanovat että kulkukoiraongelma voidaan ratkaista pysyvästi vain laajakantoisilla sterilointi ja kastrointiprojekteilla, rokotuskampanijoilla ja ihmisten valistamisella siitä miten koiria pitää kohdella. Mutta kuka heitä kuuntelee ?
